Tampereella villi luonto ei ala metsän siimeksestä, vaan jo sieltä, missä ihmisen rakentama ympäristö alkaa rispaantua ja rakoilla: auringon lämmittämiltä tienpientareilta, koulupihojen laitamilta ja ratapihan soraisilta penkereiltä. Nämä reunavyöhykkeet lämpenevät nopeasti ja pysyvät avoimina. Ne tarjoavat kasvupaikan pienille, vaatimattomille kasveille, kuten suolaheinälle, josta pikkukultasiipi (Lycaena phlaeas) on riippuvainen – mutta jotka usein katoavat ensimmäisinä ruohonleikkurin tieltä.
Yhden ihmisen kesän aikana kaksi pikkukultasiipisukupolvea ehtii elää koko elinkaarensa. Perhosen aika kulkee nopeammin kuin se, miten me suunnittelemme ja hoidamme ympäristöämme. Vaikka viimeisiä yksilöitä voi nähdä vielä myöhään syksyllä, seuraavan sukupolven elinolosuhteet ratkaistaan jo paljon aiemmin. Kun ympäristö siistitään kerralla – pientareet parturoidaan, maa tasoitetaan ja lehdet haravoidaan pois – katoavat samalla myös uuden perhossukupolven elinpaikat.
Pikkukultasiipi ei kuitenkaan ole erityisen herkkä laji. Kaupungin lämpö houkuttaa sitä. Se viihtyy karuissa, avoimissa ja ihmisen muokkaamissa ympäristöissä: puistoissa, tienvarsilla, louhikoissa, uimarannoilla ja entisillä sorakuopilla. Sen suurin uhka ei ole ihmisen läsnäolo, vaan liiallinen siisteys ja yhdenmukaistaminen. Sama pätee moniin muihinkin lajeihin. Jos esimerkiksi nokkoset poistetaan, perhoset, joiden toukkien ravinto on nokkonen, menettävät elintilansa. Ruohonjuuritason pienipiirteinen vaihtelu on elintärkeää.
Pikkukultasiipi on ULOS–UT–OUT-tapahtuman nimikkolaji ja samalla vahva vertauskuva. Tämä laji ei kaipaa tiukkaa suojelua, vaan paikkoja, jotka saavat olla vähän rosoisia, epätäydellisiä ja eläviä. Samalla tavalla oppiminen vahvistuu siellä, missä kaupungin, koulun tai nuorisotyön totutut rajat ja arjen käytännöt joustavat – ympäristöissä, joita ei ole ohjattu liian valmiiksi ja joissa on tilaa kokeilla, tutkia ja olla erilainen.
”Villimpi on parempi” ei tarkoita välinpitämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, ettei luonnollista vaihtelua tarvitse siivota pois. Kun pieni kuparinhohtoinen perhonen vilahtaa kaupungin laidalla, se on paljon muutakin kuin kaunis näky. Se on merkki siitä, että olemme jättäneet tilaa toisille lajeille – ja samalla oppimiselle ja erilaisille ulkona olemisen tavoille, jotka saavat kasvaa ja vahvistua omilla ehdoillaan.
Kuva: Satu Hiekko
Lue lisää pikkukultasiivestä MAPPA.fi-palvelun pölyttäjäretkikoneesta.
